Saarna Tuomas-messussa 26.8. 2009

Olli Valtonen

The Gospel of the day is from Mathew. Chapter 23. Twelwe first verses. And if you study it carefully, you’ll notice, that these words are actually very provocative.

Jesus speaks about burdens. Heavy burdens. But what kind? Not the kind of burdens that we in Christian social organizations deal with. No. He speaks of burdens that orthodox believers, spiritual leaders produce. This is what he says:

“They tie up heavy burdens, hard to bear, and lay them on the shoulders of others; but they themselves are unwilling to lift a finger to move them.”

Jesus does not condemn here the theology of the spiritual leaders. No. He says that listen to them and believe in their teaching. But – he continues - do not do as they do, for they do not practice what they teach.

And that is the word of Gospel for us today.

On taakkoja ja taakkoja. Minulla on siitä hyvä esimerkki. Oli pieni poika, jolla oli pikkuveli. Ja pikkuveljeltä venähti jalka eikä se pystynyt lähtemään aamulla kouluun. Niin tämä isoveli kantoi sen sinne reppuselässä.

Tuli joku aikuinen vastaan ja sanoi empaattisesti: On sinulla pikkumies aikamoinen taakka. Poika vastasi.

”Ei tää oo taakka. Tää on mun veli.”

Tätä Jeesus tarkoitti kun hän sanoi päivän tekstin lopussa: Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Se on se oikea taakka.

Väärä taakka on panna toisten selkään valtavia uskonnollisia taakkoja. Siitä Jeesus syytti fariseuksia. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja

                                            2

ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.

On merkillepantavaa kuinka vähän Jeesus tässä ottaa kantaa aikansa teologien dogmatiikkaan. Ja kuinka suuren arvon hän antaa ihmisten teoille.

Ehkä hän ei ollut kunnon luterilainen. Jeesus.

Mitä jos se menee näin: Jumala ei ole hirveän kiinnostunut dogmatiikasta. Ortodoksia ei ollut hänen juttunsa. Sen sijaan hän puhuu ortopraxiksesta. Oikeaoppisuuden sijasta oikeatekoisuudesta.

God did not reveal himself in dogmatic. He became man. And God still does not reveal himself in theology but in works of love.

What are the burdens that the churches of today lay on the shoulders of ordinary people. And which they are unwilling themselves to lift a finger to move them?

That´s a very good question, by the way.

I believe there are many. Small and big. They are the things where they teach ordinary people correctly. But they do not themselves practice what they teach.

One example: Let there be unity, they say. Let there be love within Christians. But still it is completely impossible to have Eucharist together. And Bishops and popes and cardinals just continue to practice the wrong thing. Disunity.

Why? What for?

Because the churches love so much dogmatic. I mean their own dogmatic.

It´s not just a catholic thing. I know that most Lutherans would not resent other Christians to participate our communion table. But we have our own things.

                                            3

Example: we cannot cope with fellow Lutherans, who don´t share our view of woman ordination. That´s why we don´t celebrate the communion together.

Mutta eivät kirkolliset taakat ole vain teologisia. Ne ovat paljolti myös kulttuurisia.

Yksi pikku taakka esimerkiksi. Jos haluat käydä kirkossa sinun on avauduttava klassilliselle musiikille. Eritoten uruille.

Siksi kun aloimme Tuomasmessun 20 vuotta sitten, päätimme että sen musiikki voi olla toisenlaistakin. Ei urut enää ole pannassa. Mutta musiikin skaala vaihtelee klassillisesta jatsiin ja kevyeen. Olennaista meille ei ole esitys vaan ihmisten osallistuminen. Kaikki pyritään tekemään niin, että ihminen voisi löytää oman äänensä ja laulaa mukana.

Uskon, että me elämme aikakautta, jota leimaa muutos. Niin kirkollisessa teologiassa kuin kirkon kulttuurissa.

Olemme tulleet yhden aikakauden loppuun ja uusi on näköpiirissä. Ollut jo puoli vuosisataa. Se tunnetaan maailmalla nimellä Emerging Church, (kehkeytyvä kirkko).

Tavalliset arjen ihmiset ovat jo pitkään pitäneet valtaosaa teologisia debatteja vanhanaikaisina. Menneen maailman juttuina. He rakastavat kirkkoaan, kuulevat niiden opetukset, mutta onneksi ajattelevat omilla aivoillaan.

Post-modern people are not interested in great religious wars. They couldn´t care less.

Their questions are like: Is there still love in this crazy world? Or: How I can find meaning and balance in the middle of turbulence of my job?

                                            4

And I have noticed that one thing especially is interesting to a post-modern man. And it has to do with spirituality.

It´s not a question of heaven. It is not this old question that people used to ask long time ago: Is there life after death.

No. Their question is: Is there life before death, And if they could pray, they would say: Lord. Let me be alive before my funerals.

I love heaven myself. And the idea of eternal feast in the table of Jesus.

But what shall I say to him, who would prefer to find himself and find his life before his death?

The gospel of today deals with this question.

I´m just afraid we have made it aside-issue. A detail.

Jeesus sanoo sen näin: (Tämä siis modernina käännöksenä)

Jeesus sanoo: Älkää olko niin innostuneita toistenne opettamisesta. Kun on vain yksi rabbi, opettaja. Ja se olen minä.

Sen sijaan olkaa innostuneita oikeasta elämisestä.

Ja Jeesus huipentaa sen sanoihin, joilla tekstimme päättyy:

Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.