Saarna Tuomas-messussa 29.11. 2009

Riitta Heino

Jesaja 62: 10-12

”Lähtekää, menkää ulos porteista…” Tämä profeetta Jesajan sana ihmetyttää meitä. Juurihan lauloimme Hoosianna, kutsuimme Jeesuksen luoksemme, otimme hänet vastaan omaan kaupunkiimme. Ja nyt Jesaja julistaa ”lähtekää”, menkää ulos.

Mikä voisi olla tuo kaupunki?

Kaupunki, johon Kristus on tullut, jonka Hän on vapauttanut, jolle Hän tuonut ilon.

Mikä on tuo kaupunki, josta on kuitenkin lähdettävä, lähdettävä ulos julistamaan.

Tuo tai tämä kaupunki olet sinä tai minä.

Pelastaja, Vapahtaja, nöyrä Rauhan Ruhtinas, Jeesus itse on tullut tänään luoksesi.

Jesajankin tekstissä vakuuttaa ”katso, sinun pelastajasi saapuu. Hän kuljettaa mukanansa työnsä palkkaa. Johdattaa niitä, jotka on omakseen hankkinut.”

Ei siis sinun oman yrittämisesi vuoksi vaan hänen lunastustyönsä palkka on armo, rauha, vapaus, ilo. Tällaisena olemme nyt vapaita, onnellisia, iloisia ja valmiit viemään ilosanomaa eteenpäin. Vai olemmeko?

Muistanet nuoren Marian, joka sai hyvin nuorena, vasta kihla-aikanaan tietää odottavansa lasta. Mutta koska hän tiesi ketä hän kantoi sydämensä alla, kuka tuo lapsi on, hän ei pelännyt lähteä hankalalle vuoristomatkalle vanhan tätinsä luo viemään tuota ilosanomaa.

Jesaja tietää Jumalan lähettiläänä myös meidän esteemme, rajoituksemme. Häpeä, voimattomuus, alamittaisuuden tunne, väsymys, ne painavat meitä, mutta Jesaja ei arkaile sanoa:

”Valmistakaa tie, tasoittakaa valtatie, raivatkaa pois kivet ”.

Ei siis ole valmista sileää tietä, on vain tehtävä se itse, askel askeleelta eteemme.

Kun asuimme Victorianjärven rannalla, Tansaniassa meidän suomalaisilla lähettitovereilla oli nuori, äsken kristityksi kääntynyt nuori mies pihalla tekemässä ulkotöitä. Hän olisi ansainnut hyvin ja hänestä olisi hyvin huolehdittu tässä suomalaisperheessä. Mutta hän pilasi omat mahdollisuutensa, koska jäi tuon tuosta pois töistä. Kun utelimme syytä tähän, hän vastasi ”roho imekaa” - Henki estää.

Todellisuudessa hän eli vielä vanhoissa uskomuksissa ja peloissa. Niihin kuuluu myös sellainen usko, että jos ensimmäinen ihminen, joka aamulla tulee sinua vastaan, on hyvin vaalea tai hyvin tumma iholtaan, päivällä on huono ennuste, ja on parasta pysyä kotona.

Onneksi tuo poika ei ole täällä Suomessa. Sillä varmaa on, että marraskuun pimeässä aamussa tulee vain hyvin kalpeita ihmisiä vastaan. Mutta joku meitäkin estää astumasta ulos omasta minästämme, omien muuriemme sisältä!

Jesaja sanoo ”raivatkaa pois kivet!” Tekisi mieleni sanoa, raivatkaa miinat omasta sydämestä, mielestä, omasta itsekeskeisyydestänne.

Mutta eräänä päivänä, minä onnistuin, ainakin pieni kivi vierähti jaloissani viime viikon harmaassa marraskuun sateessa. Olin menossa Keskustorin bussipysäkille. Ennenkuin tihrusin sateessa aikataulua pylväästä, eräs vieressä oleva mies sanoi minulle ”rouva, seuraava lähtee 20 min. yli. ”.

Samalla hän melkein säikähti omaa rohkeuttaan ja jatkoi” anteeksi, ajattelin vain, että ehkä te sitä halusitte katsoa ” Kiitin häntä ja katsoin uudelleen häntä, kun hän totesi itsekseen: ”osaan minä jo vähän täällä Tampereellakin kulkea jo. Viisitoista vuotta on siitä kun muutin tänne Oulusta”

Silloin minussa joku helähti ja sanoin iloisesti (niin iloisesti kuin vain marraskuun kalpeanaama voi sen sanoa). ”Minäkin olen Oulusta”.

”Ai mistä päin kaupunkia?”. ”Kaukovainiolta” ”Minä asuin Veturitiellä! ”Ai, siinä Karjasillalla”

”Niin, siinä ostarin lähellä, kuuluin Karjasillan seurakuntaankin” sanoi mies.

(Olisi tehnyt mieleni sanoa tässä kohtaa, että olen entinen Karasillan työntekijä ja miehenikin on ja että meidän iso valokuva on kirkon eteisessä, sillä olemme sen seurakunnan nimikkolähettejä, mutta olin hiljaa onneksi ja sanoin vain:) ”Niin, minäkin kuuluin siihen seurakuntaan”.

Linja-automme tuli ja istuimme sinä vastakkain.

Mies jatkoi keskustelua: ”Tunnen minä niitä katujen julkkiksiakin, kuten sen Visurin,…”

”Pallen” minä jatkoin ja jatkoimme muutaman pikkujulkkiksen nimien muistelua. Erään naisen kohdalla hän muisti vain sukunimen ja minä täydensin etunimen sanomalla Oulun murteella HILIKKA.

Bussissa olevat hymyilivät jo monetkin, ja me jatkoimme puhetta.

”Oletko muuten lukenut Aku Ankan Oulun murteella?” Kysyin minä ja mies jatkoi: ”En, mutta olen lukenut Oulun murteella katekismuksen” Kehuimme sitä yhdessä ja sitten mies neuvoi minua jäämään pois linja-autosta oikealla pysäkillä. Hän huusi vielä jälkeeni: ”Mulla on sitten likinäkö, joten tuu nykimään hihhaa ku tavataan (hihhaa tarkoittaa siis hihaa tamperelaisille)

Kaikki bussissa olevat hymyilivät ja eniten tuo mies ja minä itse.

Yksi asia jäi minua harmittamaan: miksi en sanonut hänelle” Tuukko nää Tuomas-messuun?”

(Ajatelkaapa jos ensi Tuomas-messussa jokaisen vieressä istuisi ihminen, johon hän on tutustunut bussissa vaikka omaa murrettaan puhuen!)

Kivien raivaaminen ei ole tämän ihmeellisempää!!!

Jos saan yhdenkään ihmisen sateisena kaamosaikaan hymyilemään, saati sitten koko bussilastillisen, olen jo raivannut pätkän miinakenttää, valtatietä, kiviä pois omasta ja toisen sydämestä.

Kohta käymme ehtoollispöytään, siinä kohtaat Jeesauksen.

Muista Jesajan sana: ”Heitä kutsutaan nimellä Pyhä kansa, Herran lunastamat ja sinua kaivattu kaupunki, kaupunki. jota ei hylätä".

Kun lähdet täältä Tuomas-messusta, sinun sisälläsi loistaa  - tiesitpä sitä tai et – Kristuksen valo. Ilo tulee kaupunkiin, jos lähdet sitä viemään.

Lähde julistamaan tätä ilosanomaa eteenpäin. Se saavuttaa toisen ihmisen vain, jos viet sitä eteenpäin tietä raivaten. esteitä murtaen, raja-aitoja kaataen.

Ilo tulee kaupunkiin - jos sinä kuljetat sitä.