Saarna Tuomasmessussa 2.2.2010

Minnamaria Tammisalo ja Timo Takala

Hyvän tekeminen ja kärsimys

1.Pietarin kirje 3:8-16

Ja lopuksi: olkaa kaikki yksimielisiä, jakakaa toistenne ilot ja surut, rakastakaa toisianne ja olkaa hyväsydämisiä ja nöyriä. Älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa. Siihen teidät on kutsuttukin, jotta perisitte siunauksen. Sillä se, joka tahtoo rakastaa elämää ja haluaa nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta. Kääntyköön hän pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja pyrkiköön siihen. Sillä Herran silmät katsovat hurskaiden puoleen, hänen korvansa kuulevat heidän rukouksensa, mutta Herran kasvot kääntyvät pahantekijöitä vastaan. Kuka voi tehdä teille pahaa, jos te kiihkeästi pyritte tekemään hyvää? Ja vaikka joutuisittekin kärsimään vanhurskauden tähden, te olette autuaita. "Älkää heitä pelätkö älkääkä hämmentykö", vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana.

Timo

Olen, Minnamaria, oppinut tuntemaan sinut ihmisenä, joka hymyilee usein. Tuntuu siltä, että onnistut monta kertaa tartuttamaan iloa ja toivoa myös muihin. Onko sinun elämässäsi paljon toivoa, ja mitä toivo sinulle merkitsee?

Minnamaria

Kiitos, Timo, sehän tuntuu mukavalta kuulla! Ja samalla sydämessä on ristiriitaisia tunteita. Saan usein palautetta valoisuudestani, mutta sydämen totuus on viime vuosina ollut toinen. Oma elämä on ollut täynnä haaksirikkoja ja surua. On ollut vaikea loistaa Jumalan valoa, kun on ollut päiviä jolloin on täysi ponnistus nousta ylös sängystä. Huomasin henkilökohtaisesti, kuinka ihmisen toivolle, uskolle ja rakkaudelle käy silloin, kun elämään astuu pitkäkestoinen suru. Vaikka olen lapsesta saakka elänyt kristinuskon todellisuudessa ja Jeesuksen vaikutuspiirissä, sekään ei suojannut minua siltä, että usko Jumalan hyvyyteen horjui. Luin usein Raamatusta kohdan, jossa puhuttiin koettelemuksista ja niiden kestämisestä – ja koin syvää pienuutta. Ymmärsin tulleeni koettelemusten todellisuuteen, mutta vuosien kuluessa aloin suuresti ihmetellä, missä Jumalan apu viipyy.

Silti samalla aikaa, kun omassa elämässäni kuljin pimeän yön keskellä, sain Jumalalta voimia tehdä työtäni iloiten. Viime vuosieni suurimmat ilonhetket liittyvät juuri työhön, kohtaamisiin ja kokemuksiin toisten kristittyjen kanssa. Sain toivoa siitä, mitä näin Kaikkivaltiaan tekevän. Jumala voimautti minua jatkuvasti valtakuntansa työn kautta – ja vakuutti siitä, että on juuri minut kutsunut tehtäväänsä. Minulle vain oli siinä hetkessä annettu pimeä polku, jonka katulamput eivät antaneet valoaan.

Vasta nyt myöhemmin, kun toivo on palannut elämääni – ja ilo, olen tajunnut, että kaiken aikaa Jumala toivoi minussa. Itse en jaksanut uskoa, toivoa, enkä liioin rakastaa – mutta Hän teki sitä kaikkea minussa ja minun kauttani. Toki näin jälkikäteen hiukan voisin keventää vaikeiden vuosien vaiheita, mutta en kokonaan vaihtaisi niitä pois. Olen tullut vakuutetuksi Jumalan uskollisuudesta ja siitä, että toisinaan Hän on viimeisten sekuntien Jumala. Ymmärrän tarvitsevani tätä kokemusta papin työssäni ja kristityn elämässäni. Jumala kaipaa olla meidän valonlähteemme, majakkamme tässä ajassa, elämässämme – ja moni ihminen kaipaa kuulla sen sanoman, ja elää sen todeksi omalla kohdallaan.

Entäpä sinä Timo, mitä toivo sinulle on?

Timo

Toivo tuo miltei ensimmäisenä minulle mieleen isän. Hän oli Toivo. Tavalliseen tapaan isä ja poika eivät meilläkään suinkaan aina olleet samaa mieltä. Siinä joskus toivokin horjui.  Isältä opin, ettei mikään tilanne ole lopulta  ylitsepääsemätön. Isäni kuului siihen ikäluokkaan, joka joutui uhraamaan parhaasta nuoruudestaan yli neljä vuotta isänmaan puolustamiseen. Siinä todellisuudessa  toivo ja toivottomuus tulivat taatusti testatuiksi. Uskon, että nuoret miehet ja myös heidän läheisensä saivat silloin selvitellä välinsä Jumalansa kanssa kovinkin perusteellisesti. Se jätti jälkensä, josta välttämättä ei kuitenkaan suureen ääneen puhuttu.

Toivo kasvaa monella tavalla ja tasolla oman elämän juurista; koetusta ja opitusta. En oikein osaa ajatella, mitä toivo minulle olisi ilman kristillistä uskoa. Haluan luottaa siihen, että Jumalaan turvautuva ei koskaan joudu lopulliseen umpikujaan. Joskus mietin, onko tämä liikaa sanottu. Tekee kipeää katsoa läheltä ja kuitenkin sivusta, kun elämä näyttää ajautuvan umpikujaan. Näin tuntuu käyvän silloinkin, kun luottamus Jumalan johdatukseen on luja. Monta ymmärrettävää miksi –kysymystä on Taivaaseen lähetetty.

Toivon, että umpikuja on lopulta kuitenkin vain sitä, minkä ihmisen silmin pystymme näkemään. Jumalan näkökulma on toinen. Hän lupaa: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, ettei yksikään, joka Häneen uskoo huku. Tähän voi luottaa. olipa tilanne elämässä kuinka tiukka tahansa.

On tärkeää, että elämässä on sekä pitkän matkan että lyhyen matkan toivoa. Pitkän matkan toivo on Taivaan koti.  Sinne ei voi kukaan meistä omin voimin, omin taisteluin päästä. Onneksi tie on valmis Kristuksen raivaamana; se vain odottaa löytäjäänsä. Lyhyen matkan toivo on sitä, että jaksaa huomiseen, joka sekin voi joskus tuntua olevan kaukana. Ellei toivoa ole myös aivan lähellä, se alkaa käydä voimille.

Toivo on niitä asioita, jotka eivät jakamalla vähene. Käy päinvastoin. Mitä ajattelet siitä, miten toivoa voisi toisille ihmisille välittää, ja miten se ylipäänsä on mahdollista?

Minnamaria:

Ajattelen, että toivoa voi välittää vain rehellisyyden kautta. Oman kipuni keskellä hakeuduin sellaisten ihmisten keskelle, joiden lähellä minun oli hyvä olla. Usein he olivat henkilöitä, joita koettelemukset olivat myöskin riepotelleet. Vaikeinta oli kuulla pinnallista lohdutusta, josta aisti ettei siinä ollut mukana aitoutta ja välittämistä.

Uskon, että Jumala on erityisesti tarkoittanut meidät elämään toistemme lähellä, toisiamme tukien. Siksi Jeesuksen ympärillä rakkautta ja välittämistä kokeneet jatkoivat yhteyttä Vapahtajansa ylösnousemuksenkin jälkeen. Ihailen alkuseurakunnan mallia; sitä, että kristityt tulivat yhteen, rukoilivat lakkaamatta, söivät yhdessä, jokaisella oli jotain tuotavaa yhteisiin hetkiin – ja kaikki oli heille yhteistä. Toivoisin kokevani sitä samaa myös nykyseurakunnassa. Erityisesti kiireetön yhdessäolo, todellinen välittäminen ja toinen toistemme ja asioidemme kantaminen rukouksessa Jumalan tietoon, ovat asioita joiden uskon – ja joiden olen kokenut tuovan kestävää toivoa. Miksei se olisi mahdollista meillekin? Ehkä täällä Tuomasmessussa tänä iltana saamme kokea jotain aitoa yhteyttä, joka uudistaa uskoamme, toivoamme ja rakkauttamme. Sitä rukoilen.

Timo

Minulle toivoa tuovat ihmiset, jotka näkevät asioissa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Myönteisyys on lahja ja varmaan myös taitolaji, jota voi oppia. Kristillisen uskon osalta kannattaa varmaan panostaa sen viestittämiseen, mitä kaikkea hyvää se elämään matkassaan tuo. Se tuo turvaa, rohkaisua iloa, ystäviä, varmaan muutakin.

Toivon välittämiseen ei suinkaan aina tarvita sanoja. Teot voivat puhua merkillisen selvää kieltä. Oleminenkin on teko. Jos tuska ja kipu on oikein suurta, on tärkeää, että on joku joka ei lähde pois. Ei lähde pois, vaikka olisi kuinka ahdistunut, epävarma ja sanaton itsekin. Tärkeä toivon tuoja on myös tietoisuus siitä, että on ihmisiä, jotka rukoilevat. Rukous on verkko, joka tuo ihmiset lähelle toisiaan ja ennen muuta lähelle Jumalaa.

Olin äitini vuoteen vieressä, kun elämä päättyi. Ei ollut enää mahdollista puhua; paitsi hänestä Jumalalle. Oli myös mahdollista piirtää kasvoihin rintaan se sama ristinmerkki, jolla Jumala oli hänet jo kasteessa vastaanottanut. Kun raja on lähellä, elämä pelkistyy ja oleellinen kirkastuu.  Silloin pitkän matkan toivo on tullut lähelle.

Pietarin kirje antaa toivon välittämiseen hyvän rohkaisun: ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja pitäkää omatuntonne puhtaana.” Uskon, että kunnioittaen, arvostaen ja siunaten välitetty toivo kasvaa parhaiten. Tuskin mikään asia tekee ihmisille yhtä hyvää kuin se, että joku välittää ehdoitta.

Minnnamaria:

Kuulostaa siltä, että olemme aika samoilla linjoilla toivon ja sen välittämisen kanssa. Olen viime viikkoina pohtinut paljon sydäntä. Uskon vakaasti, että sydän on ihmisen ydin, kristinuskon ydin ja Jumalan ydin. On tärkeää, että sydämemme ja siellä elävä toivo on elossa. ”Jumalan kunnia on täysin elävä ihminen”, sanoi jo kirkkoisä Irenaeus kauan sitten. Meidät on luotu julistamaan Jumalan kunniaa elämällämme, sanoillamme, töillämme – rakastamalla. Samalla kuitenkin sydämestämme käydään taistelua. Täysin elävä, toivova ja rakastava ihminen on uhka viholliselle. Meitä pyritään lannistamaan, ettemme voisi toimia valonkantajina tässä ajassa. Vihollisen haave on masentuneiden ja lannistettujen ihmisten pimeä ja likainen slummi, johon kukaan ei enää masennukseltaan kykene tuomaan toivon sanomaa eikä valoa.

Toivo asuu sydämessä, ja sen tietäen Raamattu kehottaa meitä Sananlaskujen kirjassa: ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde.”

Timo

Ainut, mihin toivo voi perustua, on totuus. Ilman totuutta se jää toivotteluksi. Totuuden valoon tuleminen  paljastaa mutta myös vapauttaa.

Synti saa elämässä aikaan sen, että tulee halu haudata totuus. Totuuden piilottelussa olemme kekseliäitä. Totuus ei kuitenkaan kompostoidu. Se nousee sitkeästi pintaan. Jumala haluaa elämämme rakentuvan sen anteeksisaamisen varaan, jonka henkilökohtaisesti olemme omaksemme jo tämänkin messun ripissä saaneet. Kristuksen tähden se on mahdollista.

Totuus kasvattaa lämpöä ja rakkautta.  ”Olkaa kaikki yksimielisiä, jakakaa toistenne ilot ja surut, rakastakaa toisianne ja olkaa hyväsydämisiä ja nöyriä. Älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa.” Totuuden vapauttama ihminen haluaa kulkea tähän suuntaan. Kynnysmatoksi, muiden poljettavaksi ei tarvitse suostua. Totuuden ääni on samalla toisen maailman ääni. Siellä varjot hajoavat lopullisesti.

Minnamaria:

Niin, Pietari kehottaa toistemme rakastamiseen. Kun sydän on elävä, se on vapaa rakastamaan. Omasta voimastaan rakkautta ei usein löydä, mutta Jumalan taajuudelle viritetty sydän saa voimavirtaa rakkauden tekoihin suoraan ylhäältä. Miltä näyttäisi työyhteisömme, kun siellä pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi, sovittaisiin riidat kyräilyn sijaan ja jatkettaisiin puhtaassa ilmassa, keventyneellä sydämellä eteenpäin? Mitä sama tekisi perheissä, suvuissa, ystävien kesken?

Kaikki se, mitä rakastamme, tekee elämästä elämisen arvoista. Emme voisi rakastaa ilman sydäntä, mutta vaikeaa se olisi ilman toivoakin.

Kristus ei kuollut ideologian puolesta. Hän kuoli henkilön puolesta, ja se henkilö olet sinä. Kristus tuli antamaan sinulle taisteluissa haavoittuneen sydämesi takaisin, eheyttämään sen, ja täyttämään sen täysin uudella toivolla. Saat elää vapaana, minäkin saan. 

Raamatussakin sanotaan, että vain yksi on tarpeen. Jeesuksen lähellä oleminen. Elätpä sitten raskasta tai keveämpää vaihetta, toivon täyttämää tai toivoa kaipaavaa todellisuutta, vaella Jumalan kanssa. Aloita aamusi ja käy nukkumaan itsesi siunaten. Muistan aina, kuinka rippikoulupappini opetti meille Jumalan otteen elämästämme. Vaikka minä olisin luisua Hänestä kauas, Hän pitää kiinni vahvalla otteella. Hän ei sinua jätä, eikä milloinkaan sinua hylkää – siinä on varma toivomme.